Itsenäistymisaikojen elämää Sieppijärvellä
Pellon koulun tätä nykyä (2003) eläkkeellä oleva opettaja Juhani Korteniemi on tallentanut äitinsä Taimi Korteniemen muistoja myös niiltä vuosilta, kun perhe asui Sieppijärvellä. Oheisen tarinan Juhani Korteniemi on kirjoittanut meän kielellä 1998. Tähän julkaisuun teksti on muokattu yleiskielen suuntaan.
Tarina on erittäin mielenkiintoinen ja elävä kuvaus siitä, millaista elämä Sieppijärvellä oli silloin, kun Suomen historiassa tapahtui todella suuria asioita. Näkökulma on yhden täällä asuneen tullivartijaperheen näkökulma – ja erityisesti lapsen näkökulma. Ehdottomasti tämä tarina kertoo paitsi Korteniemen perheestä, myös meistä ja meän elämästä tällä kylällä. Hieno tarina! (K.G.)
Taimi Korteniemi oli syntynyt 1908. Hänen isänsä oli siis tullivartija Pekka Korteniemi ja äitinsä Kristiina (o.s. Anttila). Pekka Korteniemi aloitti tullivartijana Kolarissa v. 1911. Vähän myöhemmin perhe muutti Sieppijärvelle.
Tullivartijoiden kylä
Sieppijärvelle Korteniemen perhe muutti rekikelien aikaan 1915. Tullivartijan perheelle oli vuokrattu asunnoksi Mäkelän talo, jonka omisti ylitorniolainen kauppias Pällinen. Pihapiiriin kuului asuinrakennus, navetta ja sauna.
Pekka Korteniemi toimi Sieppijärvellä vanhempana tullimiehenä. Työkaverina hänellä oli toinen tullimies Kurtin Antti, joka asui Pällisen talon porstuan kamarissa. Lisäksi Sieppijärvellä oli tuohon aikaan rajaviskaali Limplum, joka asui Rovan talossa. Myöhemmin sinne oli tullut komennusmiehinä lisää kaksi tullimiestä, Johansson ja Gustafson. Kylällä asui myös entinen, eläkkeellä oleva tullivartija Palovaara.
Maailmansota vaikutti kylän elämään
Elettiin ensimmäisen maailmansodan aikaa. Suomessa oli vielä siihen aikaan rauha. Suomi oli viimeisiä aikoja Venäjän vallan alla. Sota Euroopassa vaikutti siihen, että Venäjän meritie Itämereltä Eurooppaan meni kiinni. Venäjä voi kuljettaa tavaroitaan ainoastaan Norjan Skibottenin kautta. Sieltä löytyi läpi vuoden avomeri.
Alkoi välitysliike. Ajoivat hevosilla jatkuvasti kuormia. Sanottiin, että viljaa ylös ja sotatarpeita alas. Sota ja välitysliike vaikuttivat pieneen maalaiskylään ja sen elämäänkin.
Maailmansota toi venäläiset sotilaat rajalle Tornionjoen ja Muonionjoen itäpuolelle, ja länsipuolella jokea olivat ruotsalaiset ”milittäärit”. Venäläiset sotilaat majoitettiin taloihin asumaan. Sieppijärvellä sotilaat majoitettiin Pääkkölän Aleksin taloon.
Välitysliikkeen ”kassööri” ja työnjohtaja majoitettiin metsänhoitajan puustelliin. Välitysliikkeen johtajat olivat aika suuria herroja. Ratsut niillä oli, millä liikkuivat. Välitysliikkeen hevosmiehet yöpyivät käpyriihessä. Kankaan riihikin oli majapaikka. Iivarin riihestä laitettiin ruokailupaikka ajureille. Kesällä oli maantien ja puustellin välillä iso haka, johon hevoset löysättiin.
Sota vaikutti perheen elämään
Kun vanhemmat siskoni Helmi ja Hilda saivat koulunsa loppuun, heidän piti mennä töihin. He laittoivat ruokaa Iivarin riihessä ajureille. Meitä nuorempia lapsia kiinnosti ”rinnun” avaaminen. Kun avasimme rinnun ja ojensimme käden palkansaamiseksi, annettiin meille erivärisiä paperilappuja. Ne olivat väriltään sinisiä, vihreitä, keltaisia tai valkoisia. Välitysmies, joka antoi paperipalasen, repäisi sen vähän tulitikkulaatikkoa isommasta muistikirjasta. Jokaisella värillä oli oma numero, joko 5 p, 10 p, 25 p tai 50 p. En muista oliko markkaa. Paperit olivat lanttien asemasta ja kelpasivat rahana, kun kävi karamelliakin ostamassa.
Kotona äiti leipoi pitkiä pullia. Me lapset eli Hanna, Hannes ja mie jouduimme myymään niitä Kankaan riiheen ja käpyriiheen majoittuneille välitysliikkeen hevosmiehille. Myimme me niitä venäläisille sotilaillekin. Kesäaikana Hannes tapasi korvausta vastaan paimentaa välitysliikkeen hevosia metsänhoitajan puustellin ja maantien välillä.
Osasivat venäläiset itsekin leipoa. Kyllä Pääkkölän talosta tuli toisinaan hyvät rukiisen leivän hajut, kun he paistoivat itselle suuressa luonnonkivistä muuratussa uunissa hapanta leipää. ”Ryssäin leivät” olivat kauhean isoja limppuja. He lämmittivät uunin aivan pätsikuumaksi ja panivat limput uuniin hautumaan. He kuulemma heittelivät vettä limppujen päälle, etteivät ne päässeet kuivumaan. Limput olivat hyvänmakuisiakin. Venäläiset olivat hyväntahtoisia ja antoivat meillekin niiden leipomaa leipää. Jälkeen päin Pääkkölän Aleksilta kuulimme, että venäläisten lähdön jälkeen piti iso leivinuuni muurata uudestaan, kun se ei kestänyt sitä kauhean kuumaksi paahtamista ja veden heittoa sinne.
Pettua leipään ja apua Amerikastakin
Sota toi tullessaan puutteen. Rahaa niinkin oli, mutta tavarasta oli puutetta. Elintarvikkeet pantiin kortille. Isälläni Pekka Korteniemellä oli tullin työn lisänä elintarvikekorttien jako. Korttiannokset olivat pieniä. Ne eivät riittäneet ruokaan.
Jouduttiin hakemaan petäjästä kaarnan alta kuivanutta nilakerrosta leipäjauheen jatkoksi. Sitä kutsuttiin petuksi. Sitä jauhettiin ohran sekaan. Ohraa oli vain siteeksi, että leipä pysyi koossa. Lisäksi pettuleipäjauhojen sekaan jauhettiin kahvin sakat. Etupäässä kahvinsakatkin olivat paahdetuista ohranjyvistä jauhettua kahvinhöystöä, jossa saattoi seassa vähän mauksi olla oikeatakin kahvia.
Me pärjäsimme kohtalaisen hyvin. Olihan isä niin kutsuttu virkamies, ja lisäksi me voimme pitää kahta lehmää. Ne antoivat meille maidon ja lihan. Kun vielä perunat olivat omasta takaa, niin ei perheen tarvinnut nälkää nähdä.
Oli kevätsoseen aika, kun heinät olivat meillä loppumassa. Silloin isä valjasti kruunun orhin, ja lähti poikkikairan Marrasjärvestä hakemaan heiniä. Sieltä hän sai ostettua muutaman säkin ohriakin. Isä oli polkenut häkkiin vähän heiniä pohjalle, latonut ohrasäkit ja peittänyt ne heinillä hankoamalla häkin täyteen.
Olihan kyseessä luvaton teko. Isä oli pelännyt järven jäällä, että nyt säkit kastuvat, kun ”kolmitakkanen” oli uinut syvällä vesisoseessa. Onneksi jyvät pysyivät kuivina.
Meidän lasten tehtävänä oli käyttää ohrat myllyssä. Meiltä kahden kilometrin päässä Alapään ”rinnun” eteläpuolella oli mylly. Se oli tehty Sieppijärvestä lähtevään Naamijokeen. Enimmäkseen Hannes ja mie kävimme myllyssä. Meille pantiin pieneen kärryyn vähän jyviä säkissä ja sitten sitä mentiin. Oli se kumma, että niistä jauhoista, vaikka niiden piti olla puhtaat, leivotut leivät maistuivat petulle. Se kuulemma johtui siitä, kun samoilla kivillä oli jauhettu pettuleivän tarpeet – petut, kahvinsakat ja oljet.
Saatiin sitä Amerikan apuakin. Sitä kutsuttiin Hooverin lahjoiksi, Amerikan presidentin nimen mukaan. Amerikasta tuli säkeittäin kuivattuja kasveja. Ne eivät olleet korttiannoksia, ne jaettiin suoraan tarvitseville. Tuli sieltä vaatteitakin. Niistä en muista muuta kun mustat leningit tytöille. Ne olivat kaikki samanlaisia, kolmella isolla, valkoisella napilla edestä kiinni.
Tunnelma kiristyy
Paitsi että kylällä oli Venäjän sotilaita, alkoi siellä näkyä myös santarmeja ja punakaartilaisia. Kerrankin Sieppijärven miehet riisuivat ”ryssän santarmit” aseista. Aseet kätkettiin taloihin. Meilläkin oli muurin takana syvennys. Sinnekin niitä oli kätketty. Yhtenä iltana, kun oli jo myöhä, kulki kylässä sana, että punakaartilaiset olivat vallanneet Iivarin talon. Rovaniemeltä oli tullut kaksitoista miestä ja ne vaativat santarmeilta vallattuja aseita takaisin.
Se oli se ilta, kun Kuutröökin Laura oli meillä odottamassa isän kotiin tuloa, että olisi saanut vähän jauhoja petun sekaan, jotta leipä olisi pysynyt koossa. Vaikka oli myöhä, äiti pyysi Lauraa jäämään meille siihen asti, kunnes isä tulisi kotiin. Sinä iltana tuli meillekin oven suuhun kaksi punakaartilaista.
Ne olivat hyvissä vaatteissa ja niillä oli punainen rusetti kaulassa ja taskun suussa. Ne kysyivät isää, mutta kun tämä ei ollut kotona, lähtivät. Olivat punakaartilaiset pyytäneet venäläisiä sotilaita apuun. Nämä olivat kieltäytyneet. Kun aamu tuli, kokoontuivat Sieppijärven miehet Iivarille ja kehotit punakaartilaisia poistumaan kylästä. Ne lähtivät vastarintaa tekemättä hiihtämään kohti Rovaniemeä. Punakaartilaisilla oli varmaan tullut riita välillä, kun myöhemmin löytyi yksi ammuttuna Sieppijärven ja Rovaniemen väliltä ladosta.
Pirtti täynnä ryssiä
Kiristyneet välit alkoivat pikku hiljaa näkyä Venäjän sotilaiden käytöksessä. Kerrankin Sammalvaaran Ales poikansa kanssa oli menossa kahdella hevosella viemään kuormaa ylös Karessuvantoon. Sotilaat pidättivät Aleksin ja pojan meidän talon kohdalla. Aikoivat viedä Aleksin kasarmille. Ales ja poika tulivat meille sisälle. Hetken perästä oli pirtti täynnä ryssiä. Ne vaativat Aleksia mukaansa. Heidän johtajansa töni Aleksia pyssyn piipulla. Ales istui tiukasti keinutuolissa ja sanoi, ettei hän lähde kuin kilon palasina.
Aleksin poika istui ovisängyssä ja itki. Isä ei ollut nytkään kotona. Äiti istui kamarin keinutuolissa. Hänellä oli Eino sylissä. Äitikin pelkäsi niin paljon, että kyyneleet valuivat silmistä. Kyllä me muutkin tärisimme pelosta. Yksi ryssän sotilaista lohdutti äitiä ja sanoi, että ei tuo uskalla ampua.
Kurtin Antti kävi hakemassa isän Iivarista. Kun isä tuli, ja kun niiden päällikkö näki isän, tämä sanoi sotilaille, että lähdetään. Niin ne menivät pois. Ales kertoi, että edellisenä päivänä tuo johtaja oli kavereineen tullut Sammalvaaraan ja käskenyt häntä kyytiin Sieppijärvelle, mutta hän ei ollut lähtenyt. Nyt ne varmaan olivat aikoneet viedä hänet kasarmille ja pieksää.
Jälkeen päin isältä kysyttiin, miksi ne lähtivät heti, kun näkivät hänet. Isä vastasi, että tuo päällikkö varmaan ajatteli, että on parempi lähteä hyvällä kuin lähteä ulospanon jälkeen. Niiden päällikkö oli oppinut tuntemaan isän ”kolmivuotisessa olon” aikana. Oulusta isä oli joutunut komennukselle Rasnajasalhoon. Siellä hän oli kohdannut edellä mainitun sotapäällikön. Isä oli joutunut siellä voimamiesten kirjoihin. Päällikkö ei halunnut joutua tuommoisen karhun kynsiin.
Kulkutaudit ja surua omassa perheessä
Sieppijärvellä Kristiinan ja Pekan perhettä kohtasi myös suru omassa perheessä. Elettiin sota-aikaa syksyllä 1916, kun meidän perheessä raivosi kulkutaudit. Mie ja Kauko jouduimme yhtaikaa samaan sairasvuoteeseen. Kauko makasi toisessa päässä laidasta vedettävää sänkyä ja mie toisessa päässä. Meillä oli hinkuyskä. Saimme vuorotellen ja toisinaan yhtäkin aikaa kovia ahdistuksia. Oli se äidillekin raskasta aikaa hoitaa perhettä ja ennen kaikkea meitä sairaita.
Yhtenä pyhäpäivänä äiti lähti Kurun Selman luo kylään, jotta saisi vaihtaa ajatuksia. Silloin Kauko sai kovan ahdistuskohtauksen. Tuntui, että Kauko tukehtuu siihen. Isä ei sattunut silloinkaan olemaan kotona. Äiti jouduttiin hakemaan Kurusta kotiin.
Tästä kohtauksesta Kauko ei selvinnyt. Hänelle tuli kova kuume. Isä haki apua ja lääkkeitä Pellosta. Mikään ei auttanut. Muutaman päivän päästä (3.10.1916) Kauko Pietari kuoli. Viisivuotias Kauko siunattiin ja haudattiin Turtolaan. Isä kävi yksin saattamassa Kaukoa.
Mie sairastin koko syksyn. Vasta joulun jälkeen kiersi Pellosta lääkäri Sieppijärvelläkin. Lääkärillä oli vastaanotto kievarissa. Kievari oli Satalla. Helmi käytti minua silloin vastaanotolla. Pelkäsivät, kun olin koko syksyn rykinyt, että keuhkoon oli jäänyt jotakin. Ei siellä enää mitään ollut. Lääkäri antoi vain yskänlääkettä, että saatiin viimeisetkin yskänrippeet paranemaan.
Ei sentään selkään saatu
Laurilan opettajalla oli minua vuotta nuorempi tytär. Hänen nimensä oli Eeva. Koska koulu oli meidän naapurissa, niin me, Eeva ja mie, ”pruukasimme” leikkiä yhdessä. Kun opettaja oli koulun pidossa, oli Eevakin meillä. Hän oli kuin päivähoidossa äidillä.
Oli meillä tapana olla heidänkin kodissa. Siellä kun ei ollut kukaan ”päälle kattomassa”, saatoimme tehdä tyhmyyksiäkin, tietenkin vahingossa ja ajattelemattomuudessa. Kyllä Laurilan opettaja oli vihassa, kun me kaadoimme ison fiikuksen salissa korkean kukkapöydän päältä. Kukkaruukku särkyi ja taisi se muutenkin kärsiä, kun siitä pidettiin semmoinen poru. Taisi siinä vähän paikatkin sotkeutua.
Kerrankin me päätimme lähteä Käkivaaran Juliaanaa katsomaan. Hän oli samanikäinen kuin me. Emme kukaan vielä koulussa. Meidän piti ensin mennä Iivarilta järven poikki hevosen reen jälkeä Poikkijärvelle ja sieltä sitten Käkivaaraan. Päätimme vähän oikaista ja vedimme potkuria ”umpea metsälinjaa pitkin Toivolaan. Se oli toinen talo Käkivaarassa. Sieltä sitten reen jälkeä pitkin Käkivaaran taloon, Juliaanan kotiin.
Tietenkin me silloinkin olimme luvatta liikkeellä, eikä kukaan tiennyt, mihin olimme menneet. Me olimme väsyneitä ja nälkäisiä. Onneksi Juliaanan äiti antoi meille viilipytyn ja muutakin syötävää. Sitten me tulimme reen jälkeä pitkin takaisin kotiin. Kyllä me saimme kunnian kuulla kotona, kun he olivat hakeneet meitä koko kylän eivätkä olleet löytäneet. Eivät he sentään selkään antaneet.
Ryssän sotilaat piti ajaa pois
Meidän Sieppijärvellä oloaikana ruvettiin Suomessa perustamaan suojeluskuntia. Niinpä Sieppijärvellekin päätettiin perustaa suojeluskunta. Sitä touhusivat metsänhoitaja Sammallahti, Kurun Eetu ja isä. Isästä tuli sinne jonkunlainen kyläpäällikkö.
Suojeluskunnat olivat tarpeen, kun Venäjän bolsevikkivallankumouksen jälkeen Suomi julistautui itsenäiseksi joulukuun kuudentena 1917. Ryssän sotilaat piti ajaa pois. Koska meidän punakaartilaiset puolestaan halusivat, että jäisimme vielä Venäjän suojelukseen, olimme sisällissodassa. Kansalaissota käytiin punaisten ja valkoisten välillä.
Venäläiset sotilaat lähtivät täältä jokivarresta vastaan panematta. Ne vain saatettiin Karunkiin. Sieltä ne pantiin junaan. Isäkin oli niitä saattamassa. Hän viipyi sillä reissulla parisen viikkoa. Torniossa oli punaisilla asevarasto. Siellä oli vartijana joku Kolarin punakaartilainen, jonka isä tunsi hyvin. Isä oli pyytänyt asevaraston avaimet. Mies oli antanut ne vapaaehtoisesti. Niin ne aseet olivat sen jälkeen valkoisten hallussa.
Torniosta eteenpäin meno oli jo hankalampaa. Siellä saattoi syntyä yhteenottojakin. Sieppijärvestäkin jatkoi valkoisten puolella ainakin kolme miestä. He olivat Kunelius Heikki, Satan Jamppu sekä Kurtin Antti, kylläkin pellolainen, joka siihen aikaan asusti tullimiehenä Sieppijärvellä. He lähtivät vapaaehtoisesti niin kuin muutkin valkoiset taistelemaan isänmaata itsenäiseksi.
Kun Satan Jamppu tuli hyvästiä jättämään, oli äiti varpuluutia tekemässä. Alkoi Jamppu sitomaan äidin kanssa luutia. Ne taisivat olla Jampun viimeiset luudat. Me saimme suruviestin, että Jampusta oli tullut vapaussodan sankarivainaja. Jamppu on haudattuna Sieppijärvelle.
Koulunkäyntiä Sieppijärvellä
Siihen aikaan mentiin kouluun 9 vuoden ikäisenä. Aloitinkin koulunkäynnin Sieppijärvellä syksyllä 1916. Koska kuitenkin sairastin koko syksyn, jäi koulunkäynti siltä syksyltä puutteelliseksi. Jatkoin kuitenkin joulun jälkeen ja sain ensimmäisen luokan käytyä.
Minulle on jäänyt mieleen suuri luokka. Samassa luokassa oli neljättäkymmentä ensimmäisestä neljänteen luokan oppilasta. Olivat siinä Hanna ja Hanneskin kolmannella luokalla. Eivät ne kaikki olleet sieppiläisiä. Oppilaita oli tullut järvikylistäkin. Ainakin Satalla ja Filpalla oli ”kortteeria” järvikyläläisiä. Sen muistan, että ”Gulstenin haileaherra” asui Satalla. Hän oli kauhean etevä oppilas. Siitä oikein kylällä puhuttiin. Kateuttaan muut oppilaat kutsuivat häntä haileaksi herraksi. Olikohan se niin kutsuttua koulukiusaamista. Sen tiedän myös, että en ole sen jälkeen laulanut, kun Laurila sanoi minulle, että älä laula niin kovaa, kun joulujuhlaan lauluja harjoittelimme.
Siihen aikaan Sieppijärvellä oli opettajana Hilma Laurila. Hän oli pätevä opettaja ja oli tullut Mynämäeltä. Häntä pidettiin oikein tarmokkaana opettajana. Kyllä hän sitä olikin.
Koulun porstuaa kutsuttiin tampuriksi
Sieppijärvellä oli oma koulurakennus. Se oli rakennuttu tien suuntaan. Rakennuksessa oli luokkahuone sekä käsityö- ja voimistelusali vai sanotaanko huone, kun ei sitä juuri saliksi voinut sanoa. Ne olivat rakennuksen pohjoisen puoleisessa päässä. Opettajan asunto oli samassa talossa rakennuksen eteläpäässä.
Kun menit ulkoa koulun puolelle, tulit ensin ”tampuhriin”, porstuhaan, niin kuin se meistä kuulostaisi paremmalta. Koulun porstuaa kutsuttiin varmaan tampuriksi siksi, kun Sieppijärven silloinen opettaja oli tullut Turun läheltä Mynämäeltä. Siellä varmaan porstuaa kutsutaan tampuriksi. Sinne tampuhriin koululaiset jättivät vaatteet ja menivät luokkaan, joka oli ”järven laidalla” opettajan asuntoa vasten. Porstuasta ja luokastakin olivat ovet pohjoispäädyssä olevaan voimistelusaliin. Opettajan asuntoon, joka taas oli rakennuksen eteläpäässä, mentiin sisälle päädystä. Päästiin sinne koulun tampuristakin. Opettajan asuntoon kuului keittiö, sali sekä kamari ja tietenkin siinä oli tampuri.