Nälännön metsot - Ludvig Munsterhjelm
Vain kerran viisikymmenvuotisen metsästäjäkauteni aikana minulla on ollut onni elää todella runsas riistakausi. Tämä sattui vuosina 1906 ja 1908 Lapin rajoilla Turtolan ja Kolarin pitäjissä. Silloin oli kaikenlaista riistaa niin ylenmäärin, ettei sitä voi kuvailla. Ennen kaikkea metsoja oli valtaisa määrä. Antaakseni lukijoilleni käsityksen tästä runsaudesta, kerron vuoden 1907 syyskuun alussa tekemästäni metsästysretkestä.
Mainiot pystykorvat Rulle ja Jahti
Kolarin aluemetsänhoitajana tuolloin toiminut veljeni Carl oli rakennuttanut sinne tänne alueelleen pieniä hirsikämppiä, jotta hänen metsänvartijansa voivat asua niissä leimaus- ja muissa metsätöissä liikkuessaan. Myös pitäjän eteläosissa Porovaaran juurella oli sellainen viihtyisä mökki. Veljeni ja nelimiehinen työporukka olivat saapuneet eräänä syyskuun alkupäivänä Porovaaran kämpälle, sillä ympäröivä metsä piti leimata tulevia hakkuita varten. Mukana oloni pääasiallinen tarkoitus oli metsästää, vaikka tarpeen vaatiessa avustaisinkin leimauksessa. Mukanamme oli pari mainiota pystykorvaa, nimittäin veljeni Carlin Rulle ja erään leimausmiehen Jahti. Ne olivat varmaankin velipuolia, vaikkakaan ne eivät muistuttaneet toisiaan vähäisimmässäkään määrin. Rulle oli keskikokoinen ja punaruskea, Jahti taas oli epätavallisen kookas pystykorvaksi ja ruskean-valkean kirjava. Lintujen käsittelytaidossa ne olivat kuitenkin samanlaisia, Jahti oli ehkä hieman terävämpi.
Muutama päivä tukkikämpälle saapumisemme jälkeen päätin omistaa aamupäivän lintujahdille. Leimausporukan työ otti aikansa, joten suuntasin kulkuni vastakkaiselle taholle. Ilta oli aurinkoinen ja lämmin, aamu lupasi hyvää jahtipäivää.
Lintu kuin lintu
Tarkoitukseni oli nousta suoraan Porovaaran yli ja sitten suon yli toiselle, Näläntö-nimiselle metsäalueelle. Se oli näiden käsittämättömän linturunsaiden seutujen yksi parhaista lintumaista. En ollut kuitenkaan ehtinyt kuin puoliväliin Porovaaran rinnettä, kun kuulin suuren metsopoikueen nousevan rymisten siivilleen. Pian sen jälkeen alkoi kuulua Jahdin rauhallinen, matalaääninen haukku vain satakunta metriä etäämpänä. Mänty- ja kuusimetsässä oli helppo hiipiä huomaamatta lähelle, ainakin ensi alkuun. Pian olinkin niin lähellä haukkua, että rupesin tähyilemään koiraa. Männyt ja kuuset olivat tässä niin tiheässä, etten saanut koiraa näkyviini, vaikka kuinka yritin tähyillä. Äänestä päätellen olin jo ampumamatkan päässä. Tarkkailin edessä olevia puita, ja lopulta havaitsin nuoren metsopojan, joka istui aivan avoimesti männyn oksalla suunnilleen puun puolivälissä. Hetkistä myöhemmin sain näkyviini toisen samassa puussa istuvan, joka oli muutamaa metriä alempana.
Jahti ei kuitenkaan haukkunut näille linnuille, mutta lintu kuin lintu, nyt oli toimittava nopeasti, sillä metsopojat näyttivät olevan hyvinkin varuillaan. Molemmat istuivat pyrstö minuun päin ja kaulat pitkälle ojennettuina, samalla kun tarkkailivat huolellisesti minua. Moisessa tilanteessa on aina ammuttava alinna istuva lintu ensin, muutoin kaverin putoaminen säikyttää alimmaisen ja silloin saa harvoin aikaa toiseen laukaukseen, ellei maasto sitten ole vapaa ja avoin. Tässä se oli tiheää.
Alempana istunut metso kallistui laukauksen jälkeen, jolloin suuntasin heti aseeni toiseen lintuun. Laukaus osui siihen juuri kun se heittäytyi oksalta lentoon. Molemmat linnut putosivat maahan äänekkäästi tömähtäen, mutta samanaikaisesti vasemmalla yläpuolellani rytisi ja siinä lensi koppelo toisesta puusta. Se olisi ehkä saanut jakaa metsopoikueen kohtalon, ellei aseeni olisi ollut tyhjä.
Haukku pauhusi tauotta
Haukku taukosi nyt hetkeksi jatkuakseen pian samasta kohtaa rauhallisena ja täyteläisenä. Jätin ampumani linnut siihen mihin ne olivat pudonneet ja aloin varovasti kiertää paikkaa saadakseni Jahdin linnun toiselta suunnalta näkyviini. Yhtäkkiä myös Rulle yhtyi korkealla, innokkaalla haukullaan. Musiikki, jota molemmat koirat esittivät, oli omalla erikoisella tavallaan kerrassaan komeaa. Nyt minun ei enää tarvinnut liikkua yhtä varovaisesti kuin aiemmin, sillä vaikka jokin oksa sattui murtumaan jalkani alla, linnut tuskin kuulisivat sitä. Haukku nimittäin pauhasi ilman pienintäkään taukoa ja peitti alleen kaikki muut äänet. Minun ei tarvinnut ottaa montakaan askelta, kun sain velipuolet näkyviini. Koirat haukkuivat kahden kuusen välissä olevaa mäntyä.
Hiivittyäni vielä muutaman askeleen vasemmalle havaitsin koppelon, joka seisoi yhdellä männyn alimmista oksista korkealle kohonneena ja varuillaan. Kaksi muuta koppeloa heittäytyi siivilleen, kun ensimmäinen putosi. Yksi lentoon lähteneistä näyttäytyi hetken oksien ja puiden runkojen välistä, mutta sen perään lähettämäni laukaus meni ohi. Heti aseen ladattuani lähdin noutamaan kahta pudottamaani metsopoikaa. En ehtinyt perille, kun koirat jo aloittivat raivoisan haukun vain kymmenkunta metriä edellisestä paikasta. Kiiruhdin jo kohti uutta haukkua ja metsopojat saivat siksi edelleen lojua missä olivat.
Kuulin jälleen metson rajut siivenlyönnit, jotka etääntyivät näin rauhattomasta paikasta. Koirat haukkuivat silti edelleen. Näin ne taas. Jahti istui tavoilleen uskollisena ja sen takana pitkä, tuuhea häntä heilui mitä innokkaimmin. Sen haukku oli kuin laulua. Innokas ja intohimoinen Rulle puolestaan seisoi ja päästi ulos koko äänirekisterinsä samalla kun se vuoroin katsoi jännittyneenä minuun, vuoroin metsopoikaa, joka seisoi muhkuraisella männynoksalla muutama metri maasta. Hetkeä myöhemmin myös se putosi jysähtäin maahan ja koirat kävivät kiinni. Vain Jahti puraisi sitä. Rulle katosi saman tien, sillä vaikka se oli niinkin kade, kiukkuinen ja aina valmis tappeluun, se antoi vanhemmalle velipuolelleen etuoikeuden. Niillä oli erinomainen suhde. Uskon niiden jopa ihailleen toisiaan, niin kuin usein kahden ihmisveljenkin käy.
Olin nyt ampunut neljä lintua tästä poikueesta, mutta niitä oli jäljellä vähintäänkin yhtä monta. Linnut olivat kuitenkin lentäneet etäämmäksi, joten saatoin nyt häiritsemättä koota saaliini. Selvää oli, etten halunnut kantaa mukanani kaikkia näitä raskaita lintuja, sillä kaikesta päätellen saisin vielä tarpeeksi taakkaa. Sidoin ne kaksittain yhteen ja ripustin erään kuusen oksaan roikkumaan, palaisinhan tästä aikanaan tukkikämpälle.
Lintujen kanssa puuhaillessani, koirat häipyivät antaakseen muutamaa silmänräpäystä myöhemmin jälleen kuulua itsestään. Ensin metsässä kaikui Rullen vain pienten taukojen keskeyttämä haukku, mutta pian sen jälkeen kuului myös Jahdin ääni. Haukusta päättelin, että nyt kyseessä ei ollut linnut, vaan todennäköisesti kärppä, joita niitäkin oli näillä main runsaasti. Olettamukseni osoittautui oikeaksi, sillä päästyäni haukun lähelle sain yhtäkkiä kuulla kärpän kiukkuisen nirskutuksen, joka ilmaisi, että jompikumpi koirista oli saanut sen kiinni. Minua ei kiinnostanut käydä koirien luo, koska kärpän turkki siihen aikaan oli arvoton. Vihelsin koirat ja jatkoin Porovaaran laelle kipuamista. Saavutinkin sen kohta.