Palovaaran laelta näkyy Ylläs - Ludvig Munsterhjelm
Näköala täältä oli vaikuttava kaikessa ankarassa jylhyydessään. Laajat, loputtomat erämaat levittäytyivät kaikkiin ilmansuuntiin. Metsiä ja soita, jokunen pilkahdus vettä. Kaunis Yllästunturi kohosi pohjoisessa ympäröivän vihreän metsämaton yläpuolelle: pakkanen oli puuteroinut tunturin laen. Etäisyyttä sinne oli viitisenkymmentä kilometriä, mutta kirkkaalla säällä saatoin melkoisesta etäisyydestä huolimatta erottaa jopa suhteellisen merkityksettömiä yksityiskohtia tunturin pinnalla. Ylläs on Luoteis-Suomen eteläisin tunturi. Se esiintyi minulle ihmeen houkuttelevana ja kauniina, mutta vasta kevättalvella 1909 minulla oli tilaisuus kiivetä sen huipulle ja tarkastella komeaa tunturimaailmaa, joka ulottui kauas pohjoiseen, luoteeseen ja koilliseen aina minulle vielä silloin vieraaseen satumaahan, Lappiin asti.
Hyvä puuhun haukkuja pitää metson
Suurten metsonsiipien äänekäs melu rikkoi jälleen hiljaisuuden, ja muutamaa hetkeä myöhemmin kuului koirien yhteishaukku. Porovaaran koillisrinnettä kiiruhtaessani saatoin todeta, että tällä kertaa kummallakin koiralla oli lintunsa kappaleen matkaa toisistaan. Rullen haukku kuului hieman lähempää, mutta aivan varmasti siellä oli saman poikueen lintuja. Vaaran tämä sivu oli melko harvaa metsää, joten minun oli noudatettava aiempaa suurempaa varovaisuutta. Hyvä puuhun haukkuja pitää linnun, etenkin metson, paikoillaan ja ellei metsästäjä liiku aivan varomattomasti ja paljasta olinpaikkaansa aivan liikaa, niin hänen onnistuu useimmissa tapauksissa lähestyä kohdettaan ampumaetäisyydelle, etenkin, jos hän liikkuu koko ajan rauhallisesti ja tasaisesti. Jos hän pysähtyy äkillisesti, lähteäkseen sitten yhtä äkkinäisesti taas liikkeelle, lintua varoitetaan helpommin.
Näin Rullen ja sen linnun, nuoren metsopojan, jo kauan ennen kuin ehdin laukaisuetäisyydelle. Lintu oli asettunut vähäisen kelon latvaan ja samanaikaisesti, kun havaitsin sen, lintu näki myös minut. Metsä oli täällä niin harvaa, joten minulla ei ollut mahdollisuutta lähestyä laukaisuetäisyydelle ilman että lintu näkisi minut.
Metsopoika oli jo korkealle kohonneena ja tarkkaavaisena, valmiina nousemaan siivilleen minä hetkenä tahansa. En voinut tehdä muuta kuin yrittää hitaasti kiertää paikkaa ja samalla lyhentää välimatkaa niin huomaamattomasti kuin suinkin. Maasto vietti jyrkästi, joten oli vaikeahkoa liikkua tasaisesti ja sulavasti. Lintu on sitä paitsi aina arempi, jos metsästäjä sattuu olemaan korkeammalla kuin lintu itse. Tein kuitenkin voitavani, ja vähitellen onnistuin etenemään yhä enemmän: toisinaan saatoin saada suojaa jostain puusta, jolloin minun aina onnistui hiipiä lähemmäksi.
Rulle pyöri kuin ruskea pallo
Pian näin myös Jahdin, joka istui hieman alempana rinteessä. Toisinaan se tuijotti mäntyyn, toisinaan minuun, ja koko ajan sen rauhallinen ääni kaikui. Huomasin yhtäkkiä, että Rullen metsopoika alkoi ojennella kaulaansa eri tahoille, joka oli varma merkki siitä, että se oli lähdössä tiehensä. Olin vielä liian etäällä eikä minulla ollut muuta keinoa kuin yrittää lyhentää välimatkaa juosten. Ehkä se onnistuisi. Olin valmiina laukaisemaan minä hetkenä hyvänsä ja otin muutaman pitkän, nopean loikan kohden pikku keloa. Ehdin suoriutua ehkä seitsemästä kahdeksasta metristä ennen kuin metso heittäytyi männynlatvastaan. Laukaus osui siihen, kun se oli jo muutaman metrin puusta. Näin muutaman höyhenen irtoavan ja putoavan ilmassa, mutta lintu jatkoi kiivain siiveniskuin vinottain alas rinnettä. Rulle taas pyöri kuin ruskea pallo sen perään, ja muutamaa hetkeä myöhemmin kuulin, kuinka metso osui maahan.
Jahti oli hiljentynyt kuunnellakseen ja minäkin kuuntelin, olisiko lintu häiriintynyt laukauksesta niin, että se lähtisi lentoon. Kaikki oli kuitenkin hiljaista. Jahdin ääni kuului pian yhtä verrattoman rauhallisena ja turvallisena kuin aiemminkin. Otettuani suuntiman Rullen linnun katoamispaikkaan kiiruhdin varovaisesti kohden haukkua, mutta ennen kuin olin ehtinyt ottaa montakaan askelta kuulin Jahdin linnun lentävän ja näin siitä välähdyksen: sekin oli metsopoika. En ollut kuitenkaan kuullut muiden lintujen jättävän aluetta ja siitä metelistä päätellen, joka syntyi, kun koirat törmäsivät parveen, täällä täytyi olla vielä monia muitakin lintuja kuin vain ne kaksi metsopoikaa. Muut istuivat jossain lähellä. Jahti oli seurannut lentänyttä lintua, mutta koira palasi pian, luultavasti parven muut linnut mielessään.
Kiiruhdin löytääkseni ampumani metson ja löysinkin sen heti. Se lojui siivet levällään, ja melkoinen kasa irti revittyjä selkähöyheniä todisti, että nyt Rulle oli vuorostaan saanut ilotella puremalla muutaman kerran saalista. Siivotessani lintua reppuuni Jahdin haukku kuului uudelleen. Se oli löytänyt metsopoikueen kolmannen jäsenen. Myös Rulle kuului pian sen jälkeen yhtyvän lauluun. Voimakkaat siiveniskut rytisivät etäämpänä – metso lensi eräästä puusta ja sitä seurasi toinen lintu. Pari silmänräpäystä myöhemmin jälkimmäinen, koppelo, lensi vinottain ohitseni.
Laukaus osui ja lintu putosi tömähtäin maahan ja vierähti muutaman metrin vauhdissa pitkin rinnettä. Se jäi lepäämään männyn runkoa vasten. Haukku oli hiljentynyt ja Rulle tuli minkä käpälistä pääsi, sai koppelon näkyviinsä ja puraisi sitä. Koira seisoi kuunnellen hetken ja katosi. Pian kuuluikin sen eloisa haukku uudelleen. Linnut olivat nyt niin varuillaan, etteivät ne kestäneet enää pitempään haukkua. Kuulin niiden lentävän pois, ensin yksi, sitten kolme. Kaikki lensivät kauan pois.