Tarinoita ja
kylähistoriaa


Tähän sivuston osaan on talletettu entisten ja nykyisten Sieppijärvisten ajatuksia ja tarinoita. Historian havinaakin jutuista löytää. Juttu sinällään on joko kerrottua tai kirjoitettua historiaa.  Jos Sinulla on kylään liittyviä muistoja tai tarinoita joiden yhdistävä tekijä on Sieppijärven kylä niin julkaisemme ne mielellämme näillä sivuilla.

Lähetä oma juttusi. eMail: Sieppijarvenkylayhdistys@gmail.com

Evakkomuistoja Indalissa 1944-1945. (Sanelma Ukkola, o.s. Uusimaa)

Evakkomuistoja Indalissa -muisteluksen kirjoittaja on Sanelma Ukkola, omaa sukua Uusimaa. Sanelma on syntynyt Sieppijärvellä, ”Myllynperän” jokitörmällä, ensimmäisessä talossa Kuurusentien varrella. Hänen
sisaruksiaan ovat Silvo ja Sulevi Uusimaa sekä Liisa Virtanen.

Evakkomatka Ruotsiin alkoi Sieppijärveltä 7. päivä lokakuuta 1944, ja silloin Sanelma oli alle seitsemän vuotta. Evakosta palattiin 1945, ja elämä jatkui Sieppijärvellä. Sanelman isä kuoli 1948. Vuonna 1955 Sanelma lähti Ruotsin Kirunaan töihin. Siellä hän tapasi miehen, jonka kanssa meni naimisiin, sai kaksi lasta ja kävi töissä (mm. LKAB). Mies oli kotoisin Iistä. Takaisin Suomeen, Haukiputaalle, Sanelma muutti lastensa kanssa vuonna 1977, sillä mies oli kuollut 1975. Haukiputaalla Sanelma työskenteli eläkkeelle asti paikallisessa ammattioppilaitoksessa. Eläkkeelle jäätyään hän hankki itselleen oman tietokoneen oheislaitteineen. Niinpä Sanelma on vuonna 2005 sekä kirjoittanut että kuvittanut valokuvillaan nämäkin evakkomuistelunsa, jotka on julkaistu ruotsiksi käännettyinä myös Ruotsissa. 

Kuvassa: Sanelma Ukkola Laavukirkon vihkiäisissä Sieppijärvellä.

Evakko muistoja Indalissa 1944 - 1945

On kulunut 60 vuotta siitä kun olimme evakossa Ruotsissa. Silloin elettiin vuosia 1944 -45. Asuimme Sieppijärvellä, Myllynperällä Naamijoen länsi-puolella. Mummola oli vastarannalla jokea. Asuimme mummolassa koko syksyn, koska äiti ei halunnut asua kotona yksin lasten kanssa isän ollessa rintamalla. Saksalaisilla oli pimeän tullen tapana katsella ikkunasta sisälle, kivääri olalla. Se tuntui pelottavalta. Saksalaiset olivat asustaneet jo pidemmän aikaa kylällä. Muistan kuinka pelkäsin yksinollessani kotona. Kerrankin kun olin yksin kävelemässä, näin sotilaiden laulaen marssivan vastaan. Silloin juoksin pensaan taakse piiloon. Eivät he olisi mitään tehneet, mutta pelotti vain. Olimme aloittaneet koulun, vanhemman veljeni Silvon kanssa. Sitä kesti vain kuukauden. Aikaisemmin oli kyllä puhuttu evakkoon lähdöstä, mutta luultiin että se peruuntui. Monet olivat vieneet tavaroita metsäkämpille ja latoihin piiloon, ja ehtivät hakea jo ne poiskin kun luultiin, että ei tarvitsekaan lähteä. Leikkikaverini Kaija,
naapurista tuli käymään ja kehui että ”miepä lähen Ruotsiin ” Sanoin, että ”mene vain, en kyllä välitä yhtään”mutta omassa mielessäni olin kateellinen siitä että Kaija pääsee Ruotsiin ja minä en. Hän meni sinne sota-lapseksi, ja tuli takaisin vastasen jälkeen kun me muut olimme palanneet evakosta. Saksalaiset kaivoivat monttuja molempiin päihin siltaa. Ehkäpä miinoitusta varten Samoin Iivarin myllyn ympärille joka sijaitsi mummolan rannassa. Evakkoon lähtö oli tiedossa mutta toivottiin, että ei tarvitsisi lähteä. Käsky oli kuitenkin käynyt.

Kuvassa: Silvo Sulevi Sanelma ja Liisa äidin sylissä

Lehmä-jonot alkoivat hoitajineen matkata järvikylistä Ruotsin-rajaa kohti. Sitä jatkui useita päiviä. Me lapset emme tietenkään oikein ymmärtäneet, mitä se evakkoonlähtö oikein tarkoittaa. Mutta sitten yhtenä lokakuun aamuna tuli saksalainen sotaherra käymään mummolassa ja sanoi, että jos ette lähde evakkoon tänä päivänä, jäätte sodan jalkoihin. Miia-mummu oli tehnyt tulen uuniin, ja aikoi alkaa leiväntekoon. Muistan kuinka tuli räiskyi uunissa. Sitä en muista oliko taikina valmiina, leivät taisi jäädä leipomatta. Lähdin äidin kanssa käymään kotona, joka oli toisella puolen jokea. Äiti keräsi nyytin vaatteita ja jotakin muuta tarpeellista pientä tavaraa. Paljon ei saanut ottaa mukaan, vain sen verran mitä pystyi käsissään kantamaan. Lähtiessämme äiti kasteli vielä kukat, laittoi vettä kannuun ja sanoi, että jospa joku näitä täällä kastelisi sillä aikaa, kun olemme poissa. Vielä samana päivänä tuli kuorma auto hakemaan. Kyydissä oli jo Koivulan- ja Männistönperältä äitejä lapsineen, mummoja, pappoja ja miehiä jotka olivat haavoittuneet sodassa ja kotiutuneet.

Meitä oli äiti ja neljä lasta; nuorin Liisa 11 kuukauden ikäinen, Sulevi viiden, minä alle seitsemän ja Silvo kahdeksan vuoden ikäinen. Siitä kylälle mentäessä kerättiin kyytiin niin paljon kuin vain lavalle mahtui. Silloin oli 7 päivä lokakuuta vuonna 1944. Satoi räntää…Kuorma-auton lavalla oli kylmää.. Nuorimmaiset itkivät ja niin paljastui kaikille karu totuus, mitä se evakkoon lähteminen oikeasti tarkoitti…koti ja kaikki piti jättää. Meidät kuljetettiin ensin Kolariin ja sieltä sotilaiden tekemällä lautalla Ruotsin puolelle. Siellä meidät vastaanotti Ruotsin armeijan sotilaat jotka kuljettivat meidät Pajalaan. Ensimmäisenä jouduimme ”täisaunaan” Täisauna oli iso telttasauna, eihän se mikään oikea sauna ollut vaan sellainen höyrysauna. Saunassa lapset itkivät, ja vanhukset olivat kauhuissaan, kun sotilaat komensivat kaikki samaan saunaan, niin naiset, miehet, kuin nuoret tytöt ja pojatkin. Sotilaat sulloivat vaatteet verkkokasseihin ja kassit löylyyn. Olivat vähällä polttaa nukkuvan vauvankin, mutta vauvan äiti ehti väliin.

Sitten meidät lapset vietiin toiseen telttaan, siellä pistettiin rokotuspiikki selkään. Siitä rokotuksesta tulimme kovin sairaaksi. Sitten taas kuorma-auton lavalle ja kohti Sattajärveä. Siellä meidät majoitettiin koululle. Lattialle oli levitetty olkia, mutta en muista oliko minkäänlaisia patjoja. Lapset olivat sairaana rokotuksista, tai jostakin muusta syystä. Ruotsalaiset sotilaat laittoivat meille ruokaa ja kaikki sairastuivat ripuliin. Vartijat olivat kertoneet aamulla, että ainakin 100 kertaa käytiin potta tyhjentämässä yöllä. Aikuiset juoksivat ulkokäymälässä ja lisäksi metsänlaidalle oli tehty riuku, kun käymälä ei riittänyt kaikille. Kylältämme olevan evakon lapsi kuoli Sattajärven leirissä, hän oli n.5 kuukauden ikäinen, meidän serkkutyttö. Varmaankin ripuli aiheutti hänen kuolemansa.

Muistan elävästi myös ne ruoka jonot kun seisoimme siellä kippo kädessä hakemassa ruokaa. Maitoa saimme pääluvun mukaan. Sairastuessamme ripuliin äiti kävi ostamassa sokeria kaupasta, ja antoi sitä meille lääkkeeksi. Olimme noin kolme viikkoa karenssissa Sattajärvellä. Sulevi joutui Korpilompolon sairastuvalle jossakin vaiheessa. En muista mistä syystä, taisi olla silmien takia. Sitten sanottiin, että meitä lähdetään viemään Gällivaaraan. Äiti sanoi, että hän ei lähde mihinkään ennen kuin poika on täällä. Niin Sulevi käytiin hakemassa sairastuvalta autolla. Niin oli perhe koossa valmiina matkaan. Meidät kuljetettiin Gällivaaraan. Siellä meille annettiin ruokaa koululla.

Ruoka oli hyvää makkarakeittoa ja vaaleata leipää. Semmoista keittoa emme olleet koskaan ennen saaneet. Sieltä sitten jatkettiin matkaa junalla Sundsvalliin. Reino eno, oli vastassa Sundsvallin asemalla. Hän oli Sundsvallin sairaalassa ja oli saanut luvan käydä meitä tervehtimässä. Siellä lotat tarjosivat meille hernekeittoa joka oli pohjaanpalanutta. Kyllä se maistui kauhean pahalle. Minä en muista millä kyydillä meidät vietiin Indaaliin. Perillä meidät sijoitettiin kappeliin asumaan. Se kappeli oli jonkin uskonlahkon omistuksessa. Meitä oli noin 50 henkeä. Sinne oli tehty kaksikerroksisia laverisänkyjä melkein vieri viereen. Niissä oli kuhmuraiset olkipatjat.

 

Kuvassa: Kappeli jossa asuimme Indalissa kuva vuodelta 2003

Ensimmäisenä alkoi pesuveden lämmitys. Pesuvesi kannettiin ulkoa sisälle ja lämmin vesi tuotiin
ulos. Kaikki lapset riisuttiin ja pestiin. Kaikki peseytyi, tietysti haluttiinkin. Se ei kuitenkaan tuntunut
 mukavalta kun ruiskutettiin jauhemaista täi myrkkyä hiuksiin. Me juoksimme pakoon, mutta
isännöitsijä otti meidät kiinni. Se on selvästi jäänyt mieleeni. Sen jälkeen tehtiin terveystarkastus
kaikille. Järvirovan Elsa ja Armas lapsineen valtasivat lapsineen saarnastuolin nukkuma
paikakseen.

Patjat vain sinne lattialle ja siellä heillä oli oma rauha. Niin sitä päästiin alkuun. Olihan se helpompaa, kun ei tarvinnut jatkuvasti vaihtaa paikkaa. Sulevi joutui taas sairaalaan Sundsvalliin. Terveydenhoitaja lähti häntä sinne viemään. Sundsvallin kadulla Sulevi oli päässyt irti hoitajan kädestä ja juossut karkuun. Hoitaja oli juossut perässä ja huutanut, että ”ottakaa poika kiinni”. Ja niin Sulevi saatiin pysäytettyä. Sairaala-ajasta taisi tulla pitkä, sillä kun Sulevi palasi takaisin leirille puhui vain ruotsia. Pian suomenkieli kuitenkin palautui. Sulevista ja emännän pojasta Götestä tuli hyvät kaverit ja vähitellen Götekin oppi meidän kanssa suomenkielen, jopa niin hyvin että toimi myöhemmin meille tulkkina. Ensin oli tarkoitus että
olisimme karenssissa kolmisen viikkoa, kyläläistenkään ei olisi saanut käydä meitä katsomassa.

Kyläläiset tietysti halusivat nähdä minkä näköistä porukkaa sinne oli tullut ja niinpä karenssimääräyskään ei sitten pitänyt. Kiinnostus lienee ollut molemmin puolista. Kappeli oli hyvin kylmä. Mies- väki teki välikaton joistakin levyistä, kai se vähän auttoi. Eteisestä meni portaat yläkertaan siellä oli kaksi huonetta. Toisessa asui isännöitsijäpari Naima ja Jona Jonsson ja heidän kolmen vuoden ikäinen Göte-poika. Ja toisessa Lantto Naimi ja Arvid kolmen tyttären kanssa. Keväällä syntyi vielä neljäs tyttö. Arvid oli tulkkina, muuten olisi varmaan ollut hankalaa keskustella ja tulla toimeen kaikissa juoksevissa asioissa… Alakerrassa oli myös keittiö ja ruokailuhuone. Sitten oli vielä yksi huone joka oli lukossa. Meitä lapsia tietenkin kiinnosti mitä siellä on, niinpä me kurkistimme avaimen reiästä. Siellä oli hienoja huonekaluja ja harmoni tai piano. Eteisessä portaiden alla olevassa

komerossa oli hiekkalaatikko ja pieni lapio sekä pitkiä liinoja. Ne olivat kuulemma vainajan arkun kantoliinoja. Naiset olivat keittiössä töissä emännän kanssa, kukin vuorollaan En muista oliko ruoka mieluista, ei varmaan kaikki, olihan ne erilaisia mihin olimme Suomessa tottuneet. Siellä saimme myös ensimmäisen kerran maistaa tomaattia. Koska ne olivat punaisia ja hyvän näköisiä, tietysti haukkasimme ison palan ja ”hyi” kuinka se maistui pahalle. Juoksimme ulos sylkemään se pois. Kyllä siellä muutama tomaatti lensi kappelin ulkoseinäänkin. Äitini Aino Uusimaa ja Esteri Koskenniemi kävivät töissä vanhainkodissa. Vanhainkoti oli aivan kappelin lähellä. Me kävimme aidan takaa katsomassa kun vanhukset olivat ulkona. He puhuivat meille jotakin, ja koska emme ymmärtäneet puhetta, sanoimme heitä ” höperöiksi”. Kappeli sijaitsi mäen päällä ja siitä meni tie alempana olevaan taloon. Sitä mäkeä oli mukava meillä lapsilla laskea. Mäen alla olevassa talossa oli puhelinkeskus. Sieltä äiti kävi soittamassa Suomeen isälle sotilassairaalaan. Isä oli haavoittunut jalkaan. Siinä talossa asui kaksi sisarusta jotka hoitivat puhelinkeskusta. Heillä oli myös eri rakennus jossa he leipoivat. Sitä sanottiin ”paakarstyykaksi”(bagarstugaksi) leivintupa. Saimme heiltä joskus ohutta leipää, jota sanottiin ” karpiksi” Indaljoki virtasi alempana. Kappelista tielle päin oli Johansonnin kauppa josta kävimme ostamassa ”kolakarkkia” ja pojat osti koiranpommia ja paukutteli niitä meidän pienimpien jalkoihin.

Kappelista oli lyhyt matka kauppaan ja kahvila-kondiittoriin.Voi, kuinka ihanan näköisiä leivonnaisia siellä oli lasivitriinissä. Joskus saimme pieniä makupaloja ilmaiseksi. Kahvilan omistajilla oli suomalainen tyttö sotalapsena. Hänen nimensä oli Sirkka. Joulun jälkeen Knutin päivänä meidät
”evakkolapset ” kutsuttiin heille joulukuusen-kaatajaisiin, leikittiin ja pyörittiin piiriä joulukuusen ympärillä. Saimme jokainen pussin, jossa oli karkkia ja pikkuleipiä. Ne kyllä maistuivat hyvältä. Vietimme myös joulua kappelissa. Lauloimme joululauluja ja leikimme ”soihdut sammuu ja kaikki väki nukkuu…”. Kaikilla oli hauskaa. Siellä näin ensimmäisen kerran joulupukin (jultomte). Pukki istu yläkerran portailla, sillä oli valkoinen parta ja hopean- tai kullanvärisiä nauhoja takin olkapäillä. Pukin vaatetusta en oikein muista, enkä sitä että saimmeko me mitään lahjoja. Mutta se joulupukki oli minun mielestä ihana. Paikalliset keräsivät meille vaatteita, olimmehan melkein alastomia tullessamme Indaliin. Albin Lindström niminen mies toi meille kyläläisten lahjoittamia suksia, kelkkoja, ja muutakin tavaraa. Isoveljeni, Silvo sai mäkisukset. Lähistöllä oli hyppyrimäki. Pojat kävivät siellä hyppäämässä. Me pienemmät laskimme pyllymäkeä pahvi- ja joillakin peltipalasilla. Jotkut saivat rattikelkan ja vauhti kasvoi aika kovaksi.

Saimme vihdoin suomalaisen saunan. Sauna sijaitsi puron rannalla, lähellä kirkkoa. Sauna oli tietenkin tärkeä meille suomalaisille, olemmehan saunakansaa. Se talvi oli meille lapsille suuri seikkailu. Emme varmastikaan osanneet murehtia etukäteen mikä meitä kotimaassa odottaa. Vanhemmat kyllä jo tiesivät, että melkein kaikki kylässämme oli poltettu maan tasalle. Siinähän se talvi meni kuitenkin. Emäntä Naima käytti meitä myös kirkossa. Kirkko sijaitsi noin 1km päässä kappelista. Mielestämme kirkkokin oli aivan ihana, emme olleet ennen nähneetkään kirkkoa. Yksi evakko-mummo kuoli Indalissa ollessamme. Hänen nimensä oli Laura Kangas. Laura on haudattuna Indalin kirkon vieressä olevaan hautausmaahan. Muistan hänen hautajaiset. Lauralla oli Sven niminen poika. Sven oli jo nuorimies, hän sairasti
epilepsiaa. Saimme käydä myös elokuvissa. Kerrankin elokuva oli varmaan suomalainen, en muista siitä paljoakaan. Olin nukahtanut. Heräsin siihen kun kuului kauhea kolina. Elokuvassa nousi joku sotilas rauta portaita ylös ja sillä oli iso miekka vyöllä. Kyllä minua pelotti, kun se kuva tuli isona aivan lähelle. Pojat kolusi tietenkin kappelin ympäristön ja kerrankin Silvo ja Satta Orvo kantoivat kahden kepin varassa pientä eläintä. Pojat huusivat innoissaan, että me löysimme karhunpennun.Naima emäntä toi vadilla maitoa, jota se alkoi latkia, me tietysti kaikki siinä ympärillä ihmettelemään. Tämä piikkinen eläin oli siili, joka oli meille aivan outo otus. Meidän leveysasteella siilejä ei ollut nähty.

Kuvassa Emännöitsijä Naima oli saattamassa kotiin palaavia

Joskus keväällä sota loppui. Heti ei kuitenkaan voitu muuttaa Suomeen kotiin, koska lähes kaikki oli poltettu maan tasalle. Muutamat miehet lähtivät edeltä katsomaan onko mitään jäljellä, mihin voisi muuttaa tilapäisesti asumaan. Muutoinkin oli vaarallista liikkua, kun miinoja oli kaikkialla. Pääsimme muuttamamaan viimeisten joukossa. Myllynperällä oli käyty kovia taisteluita joen yli, silta oli räjäytetty. Joka puolella oli miina kenttiä. Sinne ei voinut mennä ennen kuin pioneerit olivat käyneet purkamassa ne. Saksalaisten asuttamat talot jäivät polttamatta. Meidän kotimökkikin oli säilynyt. Saksalaiset olivat tyhjentäneet sen kokonaan. Huonekalut oli poltettu, ja sisällä pidetty hevosia. Lannat oli luotu lattian alla olevaan kellariin. Yksi meidän sänky löytyi kylältä, Pääkkölän talosta. Siitä oli yksi jalka sahattu poikki ja toistakin yritetty nirhata, mutta se oli jäänyt kesken. Kukat ja vesikannu olivat kadonneet. Äidin toive” jospa joku niitä täällä kastelisi ” ei toteutunut. Isä oli päässyt sairaalasta ja tullut kotiin, samoin enot Soini ja Reino. He olivat raivanneet saksalaisten tekemät sotkut. Mummola oli poltettu ja raunio miinoitettu. Siksi Miia mummo ja enot asuivat meillä. Alussa meitä asui yhdeksän henkeä samassa pienessä pirtissä. Yhteisasumista kesti ajan, kunnes enot saivat rakennettua uuden kodin itselleen ja Miia mummolle. Rakennus tarvikkeista oli suuri pula. Kaikki palaneet naulatkin oiottiin. Enomme olivat taitavia käsistään, itse tekivät kaiken huonekaluja myöten. Miia-mummo oli monipuolinen käsityöihminen, etenkin laajalti tunnettu ” vääväri” kutoja. Uusi silta oli jo rakennettu kun tulimme evakosta. Miinavaara oli kuitenkin suuri. Lapsia varoitettiin menemästä tien sivuun ja sanottiin että ” voi astua miinaan ja kuolla” Äiti pelkäsi että, Silvo menee
miinaan kun hän pikkupoikien tapaan kolusi kaikki paikat. Meidän pihalla oli paljon juoksuhautoja ja tyhjiä ammusten hylsiä. Isä täytti niitä myöhemmin kivillä kun kuokki peltoja.

Aikaisemmin keväällä oli kaksi poikaa mennyt miinaan Käkivaaran laidassa, he olivat serkuksia. Meidän vastarannalla myös oli sotilas mennyt hevosen kanssa miinaan. Saattoi olla seuraavaa kesää, kun olin ulkona, niin pamahteli ja ilmassa lenteli joitakin riekaleita. Sieppuvaaran laidassa oli mennyt kyläläisten lehmiä miinakenttään. Meiltä ei ollut pitkä matka sinne. Syksyllä aloitimme koulunkäynnin parakeissa, jotka Ruotsin valtio oli lahjoittanut. Sieppijärvellä oli neljä koulu parakkia, joista yksi oli ruokalai. Muutamia parakkeja oli myös ensi-asuntona kylällä. Syksyllä pidettiin oppitunteja myös ulkona, jos oli vielä kesäisen lämmintä. Parakit olivat talvella kylmiä. Niitä piti jatkuvasti lämmittää. Toisessa päässä parakkia oli luokka ja toisessa päässä opettajan asunto. Ruoka oli ravintoarvoltaan heikkoa. Maitojauhevelli maistui pahalle. Oppilailla olivat omat maitopullot ja voileivät. Syksyllä meidän piti poimia koululle marjoja, että saatiin marjapuuroa. Kaupoissa myytiin semmoista, kun puuronkastikejauhetta. Se oli herkkua jos sitä sai, ihan karamellista meni. Amerikasta Suomeen tuli vaatelähetyksiä. Mieluisia vaateita sai, jos ei ollut kovin ”ranttu” Vaatteita haukuttiin Hooverin ja Undran raasuiksi. Miehille oli esim. haalarikerrastoja, joissa oli napeilla kiinnitettävä luukku takana, ja etupuolella napitus. Isä sanoi niitä
Hooverin lentokoneiksi. Ruoka oli kortilla, eikä ruokatarvikkeita tahtonut olla kaupoissa, vaikka kuponkejaoli jäljellä.

Oppilaat toivat koululle kuusijuhlaa varten vähän jauhoja, sokeria ja joilla oli voita. Keittäjä leipoi pullat ja jokainen sai kuusijuhlassa oman pullapussin. Pulla maistui tosi hyvälle ja toi hyvän joulumielen pieniinkin pirtteihin. Indalin kahvila tuli tutuksi herkuistaan Taloja alkoi nousta ja ihmiset pääsivät asumaan omiin koteihinsa ja uuden elämän alkuun. Monet perheet olivat asuneet väliaikaisesti parakeissa, ja saunoissa. Niin meilläkin päästiin elämän alkuun. Isä teki vielä pienen kamarin meidän pienen mökin jatkoksi. Vanhemmat varoittivat, että jos joku ulkona rapsahtaa jalan alla, niin pitää heittäytyä maahan makaamaan. Kyseessä voi olla ”hyppy-heikki” miina, joka lauetessaan lentäisi ylitsemme. Täti lähti luudan tekoon metsään ja pyysi minut kaveriksi. Menimme lähimetsään ja joku rapsahti, silloin täti komensi maihin. Siinä makasimme maassa ja kuuntelimme sydän jyskyttäen paukahdusta mutta onneksi ei paukahtanut. Nousimme jonkin ajan kuluttua ylös ja tarkistimme paikan. Olimme astuneet kuivan oksan poikki ja siitä se rapsahdus. Tämä kuvaa hyvin sitä, kuinka pelättiin miinaan astumista. Miinavaaraa oli aina lähellä. Isä pääsi töihin tie- ja vesirakennushallitukseen. Keväällä kun he keräsivät lumiaitoja, niin heidän työnjohtaja astui miinaan ja kuoli. Isä kuoli kolme vuotta myöhemmin aivoverenvuotoon vuonna 1948.

Nämä ovat lapsuuteni muistikuvia evakosta ja paluusta takaisin kotikyläämme Sieppijärvelle.

Kuvassa: Indalenin kirkko tänään

Kunnes 58 vuotta myöhemmin, lähdimme pojan ja hänen lasten Indalin kaunis kirkko on rakennettu vuonna 1761 kanssa käymään Indalissa. Näin Tommy toteutti minun pitkäaikaisen haaveeni matkasta evakkoseudulle. Mieleni valtasi uskomaton tunne, kun tuttu Indalin kirkko näkyi ja paikat näyttivät muutoinkin tutuilta.Hämmästyin että vielä tunsin kappelin jossa olimme asuneet. Sitten saimmekin monimutkaisten kyselyjen jälkeen selville, että meillä on vielä mahdollisuus tavata isännöitsijä pari Naima ja Jona.

Suuri kiitos Kotiseutukartanon emännälle kun hän opasti meidät heidän luokseen. Siellä meidät toivotettiinkin lämpimästi tervetulleeksi. Heti tunsin heissä tuttuja piirteit . Tapaaminen oli mieleenpainuva.

Palasimme vuosikymmenten takaisiin yhteisiin evakkomuistoihin ja muisteltavaa riitti. Muistelua jatkui seuraavanakin päivänä. Heillä oli paljon valokuvia evakoista ja sieltä löytyi meistäkin perhekuva. Näin vuosikymmenten ympyrä sulkeutui. Tapaamisestamme lähtien olemme pitäneet yhteyttä kirjeitse ja puhelimella.

 

 

Kuvassa: Naima Jona Ilari Iida ja Sanelma
KIITOS VUOSISTA VIERINEISTÄ KIITOS SANOISTA SÄILYNEISTÄ.

Haukipudas 30.05.2005
Kirjoittaja
Sanelma Ukkola

Kyläpäällikko:
   Reeta Ikonen
  reeta.ikonen[at]hotmail.fi
  +358405064273

 

Kyläsihteeri:
   Piritta Unga
  pirittaunga[at]gmail.com
  040 9122908

Jos sinulla on kysyttävää, palautetta tai esimerkiksi ideoita kyläyhdistykselle, voit lähettää meille sähköpostia osoitteeseen:

Tämä sähköpostiosoite on suojattu spamboteilta. Tarvitset JavaScript-tuen nähdäksesi sen.